24.päivä

Luin Kaisa Lekan sarjakuvaromaanin on the outside looking in, hienon tarinan erilaisuudesta ja sen kääntämisestä voimaksi. Tunnen Kaisan Lekan naisena, joka juoksee lujaa. Kaikki hänet tunteneet eivät muista samaa Kaisaa, mikä tulee ilmi tästä sarjakuvasta, joka kertoo Kaisasta itsestään. Koulussa hän oli kiusattu, sekä silmälasien takia, kuten niin monet, että jalkansa takia, joka ei ollut aivan tavallinen ja jota ei voinut näyttää kenellekään. Siksi paksut villasukat tulivat Kaisalle tutuiksi kesähelteilläkin. Lopulta jalka muuttui niin kivuliaaksi, että Kaisa amputoi molemmat kinttunsa. Nykyisillä teknojaloilla sitten jo juostaankin.

Kirjassaan Kaisa kertoo, miltä tuntuu, kun kukaan ei halua olla kaveria ja rehellisesti myös siitä, mitä kaikkea tulee sanoneeksi yrittäessään miellyttää niitä, joiden kaveri tahtoisi olla. Mutta samalla romaani on upea rakkaustarina Kaisan ja miehensä erillisistä elämistä, jotka yhtyvät ja muuttuvat rakkaudenpunaisiksi yhteisistä elämänarvoista. Kirja on armollinen, myös kaikille heille, jotka ovat tehneet päähenkilöiden elämästä vaikeaa. Kaisa päättää: "These are my memories. If you remember differently, please write your own book."

Luokittelemme ihmisiä lukemattoman monella tavalla, jonkun geneettisen selviytymisvaiston ajamina kai pohjimmiltaan. Silti hiukkasen suvaitsevaisuutta, please! Erilaisuutta ei tarvitse kätkeä, vaan ennemminkin meidän pitäisi yhdessä rakentaa sellaista maailmaa, jossa kaikki pärjäisimme, vaikka emme joka kohdasta olisikaan kreikkalaisen patsaan muotoisia. Asunto- ja kaupunkisuunnittelussa puhutaan kauniisti esteettömyydestä, mutta karu totuus on se, että perinteet ja estetiikka määrittävät paljon enemmän asunnon ja kaupungin muotoa kuin pyörätuolin kääntymiskulmat tai näkövammaisen tarpeet. Meille terveille ja kyvykkäille ei kaupunkia tarvise erikseen suunnitella, koska meidän on helppo ohittaa pikku esteet. Esteettömäksi suunnitellussa maailmassa meidän kaikkien on kuitenkin parempi elää. Sellaisessa maailmassa ei edes tarvitse pelätä niin paljon terveytensä menettämistä, koska voi luottaa siihen, että vähän heikommallakin fysiikalla selviää.

23. päivä

Muoniossa osoitetaan mieltä Metsähallitusta vastaan. Tuttu juttu Lapissa. Nyt asialla vain eivät ole etelän telaketjuihin köyttäytyvät luonnonsuojelijat, vaan muoniolaiset itse. Metsähallitus uhkaa panna 2500 hehtaaria metsää sileäksi ja viedä samalla paikalliselta matkailuelinkeinolta maisemaa. Paikalliset eivät tästä tykkää.

Nämä muoniolaiset ovat asiassaan aivan oikeassa, ja vielä mitä mukavimpia ihmisiä. Tutustuin heihin viime talvena Lapponia-hiihdossa (varoitus: tunturisusimeininkiä, joten älkää nyt ihan peruskunnolla leikkiin lähtekö). Matkailu on syrjäseutujen ainoita järkeviä leivänlähteitä, ja luontomatkailuun tarvitaan luontoa. Lappilainen luontomatkailu on monin tavoin ekologisesti kestämätöntä mooottorikelkkasafareineen, mutta parempaa suuntaan sitä ei voi kehittää, jos itse luonto viedään.

Suomi on aina elänyt metsästä, ja elää tulevaisuudessakin. Mutta suhteemme metsään on muututtava. Metsä ei ole vain teollisuuden raaka-ainetta, vaan yhä saastuvamman maailman keuhkot sekä moninaisten elämysten ja virkistysten lähde. Suuri osa julkisuuden metsäkiistoista käydään Lapissa, missä metsää on myös suojeltu eniten. Etelä-Suomen metsänsuojelu on aivan alkutekijöissään ja tarvitsee voimakasta eduskunnan tahdonilmausta ja ohjausta. Koska valtion suojelurintamalla ei tapahdu mitään, ovat eräät yksityiset ihmiset perustaneet Luonnonperintösäätiön, joka ostaa Etelä-Suomen uhanalaisia metsiä suojeltavaksi. Hieno homma.

Kävelevä ympäristökatastrofi, ministeri Jan-Erik Enestam jätti eilen virkansa seuraajalleen ja sai työkavereiltaan läksijäislahjaksi moottorisahan. Enestam julisti, ettei aio eläkkeelle, vaan ilmeisesti aikoo jatkaa pahantekoa jossain toisessa muodossa. Saa nähdä löytyykö Metsähallitukselta sahamiehelle töitä, jos muoniolaiset saavat tahtonsa perille ja hakkuut pysäytettyä. Ihan sääliksi käy entistä ympäristöministeriä!

22. päivä

Ystäväpiirissäni luetaan Kjell Westön Missä kuljimme kerran -kirjaa, mitä teki varmaan puolet Suomen lukevista ihmisistä joulunpyhinä. Brysselissä työskentelevä kaverini oli juuri puolivälissä omaansa, kun tapasimme porukalla. Hän siirsi kansalaissodan jälkeisen kurjuuden keskellemme.

Kirjassaan Westö kertoo, miten kokonaiset perheet asuivat Suvilahden pimeillä kasarmeilla alle kymmenen neliön kopperoissa, jotka oli toisistaan erotettu hedelmälaatikoilla ja sanomalehtipinoilla. Home riehui ja keuhkot kuihtuivat, kuolema hivutti heikoimpia. Tämä siis vuonna 1922 Suomessa. Mikään tuollainen ei voisi enää toistua yltäkylläisessä Euroopassamme. Vaan kun toistuu. Brysselin-kaverini kertoi, että juuri ennen hänen lomalle lähtöään kaupungista oli löydetty täsmälleen samanlaisissa oloissa eläviä ihmisiä, laittomasti maassa asuvia siirtolaisia.

Tähän on tultu, koska köyhän ja hädänalaisen on yhä vaikeampi päästä maanosaamme laillisesti. Samaan aikaan me eurooppaiset vanhenemme ja eläköidymme emmekä edes ymmärrä kuolla pois pienenevien ikäluokkien jaloista. Mitä me oikein kuvittelemme? Että meillä olisi varaa valikoida tulevia eurooppalaisia maailmassa, jossa talouskasvun painopistealueet siirtyvät yhä selvemmin Euroopan ulkopuolelle. Nyt on aika myöntää totuus ja kehittää laillisen maahanmuuton keinoja sekä myöntää kansalaisuuksia jo Euroopassa laittomasti eläville. Vain näin päästään nykypäivän Suvilahden kasarmeista.

Päivän saarnasta välipäivien hupeihin. Välipäivät ovat omiaan harrastustoimintaan, kuten politiikkaan, siis meille joille politiikka ei ole työtä. Kokoonnuimme taas eilen Ovaskaisen tukiryhmällä nauramaan. Joutessamme kehittelimme yhden ajanvietteellisen kampanjaelementin nettisivuille, ei nyt ihan julkaisuun asti, mutta sen verran pitkälle, että kyllä se jo tammikuussa on valmis. Tämmöisessä tukiryhmässä oleilu on oikein mukavaa. Välillä pidetään bileitä ja kirppareita, jotta ehdokkaalla olisi luontevia paikkoja puhua ihmisten kanssa. Yllä kuva marraskuun lopulta Käpylästä, jolloin osallistuimme katujuhlaan. Ehdokas itse taustalla puhetyössä.

21. päivä

Ensiksi mainospala: lukekaa tämän päivän (28.12.) Hesarin yleisönosastosta kirjoitus Tukehtuuko työ kunnissa kehnoon imagoonsa? Siinä helsinkiläinen kansanedustajaehdokas Kai Ovaskainen uusmaalaisen ehdokaskumppaninsa Pekka Poutasen kanssa ansiokkaasti ruotii kuntien työnantajakuvaa (huono) ja sitä, miten kunnilla käy ohrasesti, jos ne rääkkäävät työntekijöitään nykyiseen malliin. Kohta kunnan nykytyöläiset ovat eläkkeellä, ja kukas sitten tulevaisuudessa töihin tulee, jos kunta ei ole hehkeän houkutteleva työnantaja. Huonosti siinä käy. Jää vanhukset hoitamatta ja lapset opettamatta. Ovaskaisen ja Poutasen mukaan pitää panostaa työhyvinvointiin ja päästää työntekijät vaikuttamaan omaan työhönsä. Ja Hesarista opittuun tapaan loppukaneetti: olen mainitun Ovaskaisen vaalipäällikkö, mutta julkaisen tätä blogia omaan lukuuni eikä ehdokkaalla itsellään ole tähän nokan koputtamista.

Sitten tämä veroasia, josta riittääkin paljon sanottavaa. Siksi tätä tulee palasina, nyt vain aatteellinen perusta. Me Vihreät haluamme uuden kansalaisoikeuden, jota sanomme perustuloksi. Ennen nimi oli kansalaispalkka, mutta kun ajatus ärsytti monia, nimi vaihtui. Ärsyttää perustulo nykyäänkin, sillä hyvillä asioilla on aina vastustajansa. Eivät ne muuten olisi puolustamisen arvoisia.

Perustulon idea on se, että aikuinen ihminen saa tietyn summan rahaa verotta, kansalaisuutensa perusteella. Esim. 400-500 euroa kuukaudessa. Tämä on sivistysvaltion luottamuksen osoitus kansalaiselle, jotta kansalainen saisi elää parhaan tahtonsa ja taitonsa mukaan, omaa itsenäistä ihmisyyttään toteuttaen. Perustuloa saadakseen ei tarvitse osoittaa olevansa köyhä tai kipeä, sen saisimme me kaikki.

Perustulolla yksistään harva elää. Siksi täytyy tehdä muuta työtä. Tässä on perustulon nerous nykymalliin verrattuna. Kaikkea muuta työtä verotetaan, mutta perustulo ei katoa verotuksen myötä, vaan kaikki työ kannattaa ottaa vastaan. Näin pätkätyöläinen tai taiteilijakin pysyy ihmisarvoisen elämän syrjässä kiinni.

Suomi ei mene perustulosta konkurssiin. Keski- ja suurituloisten verotus ei juurikaan muutu, sillä vaikka veroprosentti nousee, kaikilla on pohjana veroton perustulo. Pienituloisten verotus laskee. Malli siis tasaa tuloeroja, mikä on hyvä asia. Sillä miksi emme antaisi toisellekin samaa mitä meillä itsellämme on.

Emme usko, että perustuloon siirrytään yhtäkkiä. Toiset vastustajat tykkäävät, että jengi alkaa pankolla makoilemaan eikä työtä tee. Toisten mukaan perustulo on järjettömän kallista. Näitä epäileviä rauhoittaaksemme ehdotamme erilaisia asteittaisia siirtymiä perustuloon. Yksi sellainen olisi pientuloisten veroale eli se, että alle 1000 euron kuukausitulot olisivat kokonaan verottomia.

20. päivä

17., 18. ja 19. päivä käsittivät vaalirauhan, jota myös jouluksi kutsutaan. Jouluuni kuului perinteisiä asioita, kuten kuusi, kirkko ja karkkia. Lahjaksi sain mm. kestävyyttä. Kärsivällisyyttäkin kaipaisin, mutta sitä ei liene kenelläkään jakoon asti.

Joulu on historiallisesti verollepanon päivä. Koska veroista pitävät vain vihreät, kirjoitan tänään historiasta. Pehmeä lasku arkeen siis. Huomenna ovat sitten vuorossa verot, joilta ette välty eikä ole syytäkään.

Joulun alla kuoli Eino Jutikkala, suomalaisen historiankirjoituksen suurmies, jonka nekrologi Helsingin Sanomissa sisälsi pysähdyttävän kohdan. Lainaan suoraan:

"Professori Gunnar Suolahti ei tinkinyt asiallisuudesta, mutta kykeni löytämään totuudelle kauniin ilmaisun", Jutikkala puhui arvostamansa opettajansa muotokuvan paljastustilaisuudessa 1934. "Hänellä oli se suuren tyylin lahja, joka pohjautuu suureen persoonallisuuteen."

Tämän miehen, joka viime perjantaina kuoli 99-vuotiaana, muistokirjoitus sisältää siis pätkän hänen puheestaan 72 vuoden takaa. Tuo vanha puhe on tänä päivänä koskettanut ainakin nekrologin kirjoittajaa Jukka-Pekka Lappalaista. Ja kosketti se minuakin, Gunnar Suolahti kun sattuu olemaan suosikkihistorioitsijani, ja varmaan olisi esikuvanikin, jos olisin historioitsijaksi ryhtynyt.

Historia on tiede, jonka harjoittaminen vaatii aikaa ja sitkeyttä. Siihen eivät aikamme yliopistot kannusta. Tässä projektien ja trendien alati vaihtuvassa maailmassa vaaditaan tulosta heti ja mahdollisimman lyhyellä rahoituksella. Pahempi juttu on se, että historiaa ei kirjoiteta noilla eväillä. Historiantutkimus on elämänkestävä ammatti, josta täytyy saada jatkuva palkka. Eikä tämä koske vain historioitsijoita. Muidenkin alojen tutkijat tarvitsevat pysyviä työsuhteita ja vakaata palkanmaksua projektirahoituksen sijaan.

Työsuhteen vakautta tarvitaan erityisesti tuon Jutikkalan mainitsen suuren tyylin hiomiseen. Kauneus ei näet ole sisäsyntyistä. Mutta kun suuri tyyli on kerran synnytetty, pääsemme siitä helposti nauttimaan. Siihen ei tarvita kuin kirjastokortti ja vähän aikaa. Ymmärtäkäämme menneisyyttämme vaikka seuraavan kirjallisuusvinkin avulla. Lainaa kirjastosta Gunnar Suolahden Elämää Suomessa 1700-luvulla ja nautiskele siitä lämmöstä, jolla esi-isistämme puhutaan.

16. päivä

Vapaa-ajan pomoni eli tämän blogin varsinainen aihe, kansanedustajaehdokas Ovaskainen kirjoittaa myös blogia. Enimmäkseen politiikkaa, mutta välillä henkilökohtaisempiakin juttuja. Viime yönä hän näköjään on kirjoittanut kotitunnelmista tyttärensä öisen Negative-konserttielämyksen aikana. Tytär kun on ollut ekaa kertaa baanalla ilman vanhempien valvovaa silmää.

Ihan tuli omat nuoruusajat mieleen, niin hyvin vaalivälineeni vaimoineen on huolehtinut ja ohjeistanut tyttärensä bailauspuuhat. Säännöt ovat selvät ja kotona valvotaan. Tosi hienoa! Kun minä olin nuori, minun vanhempani lähtivät mukaan festareille, mikä oli hauskaa silloin ja vieläkin tuntuu hyvältä. No, eivät he sentään itse konsertteihin tulleet, mutta mukaan matkalle. Ruisrockin aikaan asuimme äidin kanssa kesähotellissa Turussa ja yhden telttajuhannuksen muistan Virroilta. Olimme koko perhe, ja naapurissa asuva serkkukin, telttailemassa rantabileiden leirintäalueella. En kyllä ihan ymmärrä, että oliko vanhemmillani kivaa, mutta eivät he ainakaan silloin mitään valittaneet.

Nuorten ekat keikkakokemukset ovat aina vanhemmille kova paikka. Työruokaseurueeni kävi pari viikkoa sitten samanlaista huolensekaista mietiskelyä kuin Ovaskainenkin blogissaan, kollektiivisesti tosin, naisia kun ovat. Pöytäkuntaan kuuluu myös vielä Nosturi-iässä olevat juniorikolleegamme, 19 v., joka värikkäästi maalaili, mitä kaikkea keikalla voi tapahtua. Kaikista kauhukuvista huolimatta tuolloinkin käsittelyssä ollut tyttären eka keikka sujui upeasti, ja lapsi kavereineen oli odottamassa noutajavanhempaa oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

15. päivä

Eilen tuli joulu, ajaton tila, jossa kaaos järjestyy ja elämän tärkeät asiat näyttäytyvät kirkkaana. Minulle joulun tuo perinteisesti vanhan laulumusiikin yhtye Lumen Valo, jonka eilisessä joulukonsertissa Uspenskin katedraalissa taas kerran sai hengittää enkelimäisen ihanan vokaalipolyfonian tahtiin. Lumen Valon joulukonsertissa ei taputeta joka biisin jälkeen, joten meditatiivisella hiljaisuudella on tilaa laskeutua tunnelmalliseen kirkkotilaan.

Lumen Valo tuo valoa ihan konkreettisesti. Tänään on ihmeellisen valoisaa, vaikka on vuoden pimein päivä. Eräänä vuonna sain valoa kauniin lumipallokynttilän muodossa konsertin jälkeen, kun toinen konserttivieras oli vahingossa ottanut takkini, ja kadonneen takin metsästyksen päätteeksi rouva ilmestyi kotiovelleni suloisen kynttilän kanssa myöhään illalla.

Ihan aina en ole päässyt nauttimaan mielikonsertistani. Viime vuonna valitsin tietoisesti Parolan kasarmin, jossa käytiin keskustelua Suomen puolustuksesta presidentinvaalien takia. Silloin olin Heidi Hautalan tukiryhmässä, ja Parolaan meno oli jännää, koska sotilasalueet ovat jääneet minulle varsin vieraiksi. No, panssarivaunujen keskellä sitten seurattiin ehdokkaiden sananmiekoittelua, ja Heidi oli aivan ylivoimainen.

Heidin presidentinvaalikampanjan tukiryhmään osallistuminen oli innostavaa, jo siksikin että ystävyyssuhteita syntyi. Luottamus toisiin kuitenkin loppupeleissä on se, joka elämässä kantaa. Eilen, ennen konserttia, kokoonnuttiin myös tämänkertaisen vaalivälineeni Kai Ovaskaisen tukiryhmän kanssa, tällä kertaa ilman itse ehdokasta. Meillä on aivan hervottoman hauskaa, kas, kun näet kehiteltiin aivan valloittavan älyllis-humoristinen vaaliase. Heh! Perästä kuuluu!

14. päivä

Nyt on tukka hyvin ja kroppa kunnossa. Eiliselle kun osui sekä kampaaja että hieroja, mukavia naisia molemmat. Larissan vastuulle annoin tukkani, kun työtoveri kehui, että siinä on kampaaja, jolla on näkemys. Pirjon kädet taasen ovat huolehtineet selästäni jo vuosikausia. Kummankin rouvan työpaikat ovat parin minuutin kävelymatkan päässä työpaikastani. Luksusta.

Laajemmassa mitassa suomalaiset vasta opettelevat palvelukulttuuriin. Itse tekeminen on perinteisesti ollut kunniassa ja varsinkin omaan hyvinvointiin liittyvien palveluiden osto on historian saatossa mielletty täydeksi tuhlaukseksi. Ekologiselta kannalla näin ei ole. Tavaroiden teko kuluttaa luontoa aina enemmän kuin ihmisen omin käsin toiselle tekemä palvelus. Palveluksen voin ostaa myös lahjaksi, esimerkiksi ensi viikonlopun vuotuisjuhlana.

Palvelusektoristamme huolehtivat pienet ja keskisuuret yrittäjät. Jotta palvelusektori kehittyisi, yrittäjien elämää pitää helpottaa. Me vihreät haluamme edistää yrittäjyyttä verotuksen uudistuksella ja yrittäjien turvaverkkoa parantamalla. Palvelutyötä ei voi tehdä etätyönä kaukomailta eli nämä työpaikat myös säilyvät kotimaassa.

Veronäkemyksemme lähtee maailman tilasta. Pallo täytyy säilyä elinkelpoisena. Kun verotetaan ympäristöhaittoja ja energiaa, työtä ei tarvitse verottaa niin kovasti.

Yrittäjien sosiaaliturvan on lähennyttävä palkansaajan sosiaaliturvaa (ks. vihreä työelämäohjelma). Esimerkiksi yrittäjän omavastuuajan sairaustapauksissa tulisi olla sama kuin palkansaajalla.

Vihreän verotuksen kokonaisratkaisu on perustulo, jokaisella kuukausittain maksettava summa rahaa, jota mikään mahti ei pienennä eikä ota meiltä pois. Ei vaikka yritys menisi konkkaan tai työtön ottasi vastaan vaikka miten pienen ylimääräisen homman. Perustulomaailmassa kaikki työ kannattaa.

13. päivä

Venäläinen tuontisähkö ei miellytä kauppa- ja teollisuuministeri Pekkarista, joka ei eilen antanut lupaa sähkökaapelin rakentamiseen Suomenlahdelle. Pekkarinen perusteli kielteistä kantaansa mm. energiaomavaraisuudella. Jo nyt ollaan liikaa Venäjän energian varassa, mikä on paha juttu. Tässä Pekkarinen on aivan oikeassa, mutta huolestuttavia ovat ministerin mietteet ydinvoimasta.

Pekkarinen haluaa lisää kotimaista energiaa. Ydinvoima ei ole kokonaan kotimaista, kun raaka-aine, uraani, tulee ulkoa. Pekkarinen väläyttelikin kotimaisen uraanintuotannon aloittamista. Järkyttävää. Ranskalaisten uraanivaltauksille kauppa- ja teollisuusministeriö on jo ollut suopea Pohjois-Karjalassa, ja nyt on käsittelyssä Itä-Uudenmaalle haettu valtauslupa, josta odotetaan pian päätöstä. Louhintayhtiö Cogema/Areva lienee vahvoilla, vaikka paikallisten maanomistajien vastustus on raivoisaa.

Kotimaista energiaa tulee lisätä, mutta ydinvoima ei ole ratkaisu sen monien riskien takia.

Onnellista on se, että uusiutuvien energianlähteiden potentiaali ylittää Suomessa maan energiantarpeen (asiasta lisää vihreästä ilmasto- ja energiapoliittisesta ohjelmasta). Käyttäkäämme siis niitä. Eli metsä- ja peltoenergiaa, biokaasua, tuulivoimaa, aurinkoenergiaa ja maalämpöä. Ja sillä tarkennuksella, että uusiutuvien energianlähteiden joukkoon ei kuulu turve, vaikka keskustapuolue kovasti yrittää tehdä siitä uusiutuvaa. Turve uusiutuu kivihiilen tahtiin eli käytännössä ei ikinä.

12. päivä

Taide-lehti pilkotti illalla joulupostin joukosta eteisessäni. Uuden numeron teemana on melankolia, tuo temperamenteista vähiten minulle omin. Alakulo ja kaiken turhaksi kokeminen on kuitenkin niin syvällä kulttuurissamme, että tyypillisen melankolisen kuvaston kokee kauniiksi ja meditatiiviseksi toiminnan nainenkin. Kättä poskeensa nojaava herkkä nuorukainen, alas luotu katse ja ihmisen pienuus luonnon suuruuden edessä ovat kulttuurimme jaettua kuvastoa.

Melankolinen kuvasto pysäyttää juuri nyt, ehkä sen takia, että elämme niin konkreettisesti kuilun partaalla. Maailma on yhä arvaamattomampi, yhä selvemmäksi on tullut, että ihminen ei voi hallita luontoa. Siksi maisemamelankolian esi-isän Caspar David Friedrichin klassiset maalaukset ovat innoittaneet nykytulkintoihin.

Mm. kolme suomalaista valokuvaajaa on tarttunut Friedrichin tunnetuimpaan maalaukseen, jossa selin katsojaan kääntynyt mies hurmioituu henkeäsalpaavasta vuoristomaisemasta. Kysymys siitä, kuuluuko mies maisemaan vai ei, on kiehtova, koska siitä paljastuu meidän suhteemme luontoon. Katsommeko jotain mitä hallitsemme, jotain mihin kuulumme vai jotain mikä on meitä enemmän.

Elina Brotherus on kuvannut naisen miehen paikalle, naisen jonka asennossa on enemmän epävarmuutta kuin Friedrichin miehessä. Naisen hameen helma heilahtaa, ihminen ja luonto eivät ole täysin erillään. Susanna Majurin punaisiin pukeutunut nainen on liikkeessä maisemaan, kahlaa kohti kaukaisuutta. Kuolemaan vai kohti ymmärrystä? Annu Wileniuksen nainen seisoo selin, mutta hän ei ole yksin. Hänen jalkojensa juuressa on kuusentaimi, ele jolla hän antaa luonnolle jotain takaisin, vastinetta sille riistolle jota harjoitamme.

11. päivä

Oman ja yleisen edun välillä tasapainoilua on vaikeaa. Joidenkin maailma on enemmän kallellaan oman edun maksimointiin. Alpeilla ei ole lunta, paha juttu. Hiihtokausi uhkaa lyhentyä eikä laskettelukelejä voi taata ilmaston lämmetessä. Sveitsiläiset, nuo synnynnäiset liikemiehet, tekevät ensi hätään keinolunta (hommaan tarvittavasta energiankulutuksesta välittämättä), mutta samalla ovat jo suuntaamassa tulevaisuuteen. Kun etelän lomakohteista tulee tulevaisuudessa sietämättömiä pätsejä, Sveitsi alkaa markkinoida itseään mukavan sään maana. Ja saman keksii Suomen Lappi ihan kohta, paljonko vetoa!

Haloo! Tässä ei ole mitään järkeä. Ilmastonmuutoksen torjunta toki synnyttää uusia liiketoiminnan alueita, mikä on hyvä asia, mutta ei katastrofaalisesta ilmiöstä sentään riemuissaan pitäisi olla. Kysymys on kuitenkin ihmiskunnan suurimmasta uhasta, joka voi olla meidän kaikkien kuolemaksi, jos sääkirjat oikein pahaksi äityvät.

Tämän päivän Hesarin yleisönosastokirjoituksessaan Janne Haarni ehdottaa George Monbiotin innoittamana henkilökohtaisia päästökiintiöitä ihmisyksilöille. Eli jos olet energiapihi, myyt kiintiötäsi ja rikastut. Ja jos olet tuhlari, joudut ostamaan päästöoikeuksia. Reilu peli, vai mitä? Yhteistä ilmaahan me hengitämme. Miksi saastelaskun maksaminen pitäisi olla jonkun toisen kuin minun asiani?

Kymmenes päivä

Seuraavaan hallitukseen haluamme ilmasto- ja energiaministerin. Näin linjasi puoluehallituksemme viime kokouksessaan. "Ilman ilmastoa ei ole talouttakaan. Äskettäin Ison-Britannian hallituksen julkaisemassa, ns. Sternin raportissa osoitetaan, että maat voivat menettää jopa 20 prosenttia bruttokansantuotteestaan jos ilmastonmuutoksen torjumisessa ei onnistuta", linjaa puoluehallituksemme.

Nyt, kun ilmastosta puhuvat kaikki muutkin kuin me vihreät, on ainutlaatuinen mahdollisuus tehdä asialle jotain. Ilmastonmuutoksen torjunta vaatii valtavia muutoksia energiantuotantoon, siirtymistä uusiutuviin energialähteisiin ja energiapihin teknologian käyttöönottoa. Tähän tarvitaan valtionohjausta. Tarvitaan myös muutoksia yhdyskuntarakenteeseen ja liikennekäyttäytymisen muutosta. Suomeksi sanottuna joukkoliikennettä ja tiivistä kaupunkirakennetta. Nurmijärvistymisen vastaista taistelua. Tähän tarvitaan kuntienkin tahtoa suunnanmuutokseen.

Hanke tulee ottamaan koville, koska lisäksi ihmisten on muutettava arkikäyttäytymistään ja ulkoapäin tulevan muutosvaatimuksen yksityinen ihminen kokee aina uhaksi. Juuri kun olemme tottuneet pitämään valmiustilassa kaikkia sähkölaitteitamme, niitä pitäisi alkaa sammuttaa. Ne näet kuluttavat kamalasti sähköä. Eli otapa ensimmäiseksi kännykkälaturi pois seinästä, kun se ei ole käytössä. Ja seuraavan lampunvaihdon yhteydessä osta energialamppu. Kuulostaa pieneltä teolta, mutta ei ole sitä. Tulevaisuudessa energiatuhlareita, kuten hehkulamppuja, ei enää myydä. Parasta siirtyä energialamppuihin jo nyt, niin niiden hinnatkin halpenevat nopeasti.

Yhdeksäs päivä

Helsingin taidehallissa avautui Kiilan näyttely Vasen, syksyn uusi yhteiskunnallisen taiteen esiintymä. Tänä syksynä monen taiteenlajin piiristä on kuulunut vaatimuksia taiteen vastuullisuudesta. Kirjallisuudessa on nähty uutta yhteiskunnallisuutta, samoin teatterissa. Tänä syksynä näkemistäni näytelmistä ainakin KOkO-teatterin Putinin Venäjä, Ryhmiksen Hyvin päättyy kaikki ja Valtimo-teatterin Noitaympyrä voidaan helposti luokitella esityksiksi, jotka ottavat kantaa yhteiskunnan ongelmiin.

Taiteilijat ottavat aina kantaa, mutta viimeiset parikymmentä vuotta kaikki vähänkin politiikalta haiskahtava on heitä kavahduttanut. Selvä pesäero epäilyttäväksi koettuun politiikkaan halutaan vieläkin pitää, vaikka vasemmistolaisen yhdistyksen Kiilan näyttely onkin rohkeasti ottanut väistämättä politiikkaan viittaavan nimen. Nykyisin yhteiskunnallista taidetta luonnehditaan huoleksi siitä, miten meidän käy kovenevassa maailmassa ja arvoon on noussut toisista huolta pitäminen. Meillä on yhteinen huoli siitä, miten kaverin ja lastemme käy. Toisista välittämisestä puhuu myös keskiviikkona näkemäni KOMin loistava Pidän sinusta huolta. Käykääpähän katsomassa, saatte nauraa alusta loppuun!

Myös politiikka on huolenpitoa, yhteisten asioiden hoitamista. Nykypolitiikassa ei tosin enää riitä pelkkä toisesta ihmisestä välittäminen, meidän on huolehdittava koko maapallostamme, siksi vakavasti uhattuna on ilma, jota hengitämme. Yhteiskunnalliseen taiteeseen kaipaakin yhä painokkaampaa ympäristönäkökulmaa. Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa kaipaa seuraa, kiireesti.

Kahdeksas päivä

Tänään on sitten lähetetty joulukortteja. Olen näet jouluihmisiä ja pidän yllä monipolvisia, vuosi vuodelta monimutkaisempia traditioita. Kortit ostan ajoissa, tänä vuonna jo maaliskuussa, ja joulun alennuspostimerkit tilasin itsenäisyyspäiväksi. Postitus jäi viime tippaan, kun hukkasin osoitekalenterini (tai siis säilöin sen tarpeettoman hyvään talteen). Onneksi on sähköinen hakupalvelu, josta lähes kaikki osoitteet sai vaivattomasti. Tähän korttijouluni ei vielä lopu. Minulle lähetetyt kortit arkistoin asianmukaiseen laatikkoon. Jokaiselle lähettäjälle on oma iso kirjekuori, johon säilön kaikki ko. henkilöltä saamani yksityispostin. Ajattelen, että vanhana voin niitä tutkia ja muistella lähettäjiä. Nykyäänhän tosin kukaan ei koskaan kirjoita, ja korttejakin saa enimmäkseen vain jouluna sekä niiltä ystäviltä, jotka tietävät, että säilytän heidän korttinsa.

Suomalainen postilaitos on uskomattoman hieno palvelulaitos, mutta kuinka kauan? Jo nyt sanomalehtien aamukantoon on vaikea saada työvoimaa. Kuka ravaa porrashuoneissa neljänkymmenen vuoden kuluttua? Miten pitkään syrjäseutujen postipalveluja voidaan ylläpitää nykylaajuudessa?

Katselenko puolen vuosisadan päästä (jos elän niin pitkään) korttilaatikkoani ihmetellen, millä vuosikymmenellä tällaisia vielä lähetettiin? Mikä tahansa viestintätapa tai logistinen ketju voi jäädä pois käytöstä teknologiamurroksen takia. Miten vanhenevat ihmiset selviävät murroksesta? Onko heille tarjolla riittävästi opastusta ja voimmeko edes edellyttää, että vanhukset haluavat omaksua uusia viestintätapoja? Miten ihminen, joka ei koskaan ole kirjoittanut kirjoituskoneella, tahtoisi lähettää sähköpostia? Ensi vuonna digitelevisioon siirtyminen tulee olemaan koettelemus vanhuksille. Moni kotiavustaja varmasti kohtaa sen hädän, kun hämmentynyt vanhus ponnistelee kaukosäädinten viidakossa. Vanhenevat suomalaiset tarvitsevat monenlaista tukea. Koska olen korttilaatikkoni kanssa omalla vuorollani ikivanha ja tuen tarpeessa, on parasta vaatia riittävää julkista palveluverkostoa jo nyt. Siihen tarvitaan veroja, palveluammattien arvostuksen nostamista, vakaita työsuhteita ja kunnon palkkaa hoitohenkilöille.

Seitsemäs päivä

Eilen vaalivälineeni Kai Ovaskaisen tukiryhmä kokoontui ensimmäisen kerran sitten joulukuun alun tukibileiden. Bileet olivat hieno, 100 vieraan elokuvallinen tunnelmajuhla, jossa esiintyi Markku Peltolan Buster Keaton Orchestra. Myös hupsuja lyhytfilmejä näytettiin. Vaalivälineeni näet on elokuvamiehiä, joka 1990-luvulla eli romanttista filmivalistajan elämää kierrellen pitkin Pirkanmaan kouluja ja päiväkoteja 16-millisen projektorin kanssa. Tuohon aikaan Ovaskainen oli Pirkanmaan elokuvakeskuksen toiminnanjohtaja. Eli nyt sitten tiedätte, mitä homma on käytännössä, jos sellaiseen havittelette.

Ja mitä sitten tukiryhmä teki eilen? Ensin muisteltiin juhlia, joissa oli syöty Täti Vihreän herkkukeittoja ja Ovaskainen oli esiintynyt miellyttävän epätyrkysti. Sitten laskimme rahaa, se aina piristää. Ensin laskimme paljonko rahaa meillä on ja sitten laskimme miten sen käytämme. Ja BLIM! Kaikki meni ja lisääkin tarvittaisiin. Mutta näissäkin puitteissa tehdään hyvä kampanja. Suunnittelimme myös kaikkea mitä teemme, mutta se puoli nyt on kuin joulukalenteri eli luukut saa avata, kun on oikea aika.

Yösydämen vietinkin sitten surullisemmissa tunnelmissa, kun kotiin oli tullut Latu ja Polku -lehti täynnänsä talvea. Lunta, lunta, antakaa minulle lunta! Kaikkein tärkein syy tehdä vihreää politiikkaa on tässä: ilmastonmuutos seis ja lunta tupaan, kiitos!

Kuudes päivä

Eeetisyys on muodissa. Globe Hope -yrityksen Seija Lukkala sai eilen Suomi-palkinnon muotisuunnittelusta, jossa vanhoja materiaaleja käytetään vaatteiden ja asusteiden raaka-aineina. Globe Hope on loistava esimerkki uudesta muotisuunnittelusta, jossa ymmärretään sitä, että vaatteita käytetään ilmaisemaan omaa persoonallisuutta. Pelkkä ekologisuus ei kuluttajalle riitä, vaan vaate pitää olla hyvännäköinen. Muinaisten artesaanien hamppusäkit ja juuttikaavut ovat onneksi hautautuneet jonnekin luomukauppojen perukoille. Nyt nuoret suunnittelijat tekevät ympäristöystävällisiä vaatteita ja huolehtivat työntekijöiden oikeuksista, tinkimättä tippaakaan designin vaatimuksista. Tällaiseen muotiin on ilo panna rahansa.

Yleisesti suomalaiset vaatetusalan yrityksen ja kaupat vähät välittävät ympäristökysymyksistä ja alihankkijoittensa sosiaalisesta vastuusta. Tämä tuli selväksi, kun FinnWatch (useiden kansalais- ja ay-järjestöjen verkosto) selvitti yritysten yhteiskuntavastuuta. H&M ja Zara, nuo parjatut ulkomaalaisketjut, ovat paljon pitemmällä yhteiskuntavastuussa kuin meidän tutut kauppiaamme. Kukaan suomalaisista ei käytä riippumattomia alihankkijoiden tarkastajia. Vaatekaupassa kannattaa pitää meteliä. Eli kauppiasta saa vaivata kysymällä materiaalien ja työn alkuperästä. Se on kuluttajan keino vaikuttaa maailman työoloihin ja ympäristön tilaan.

Viides päivä

Lentokentillä vauhti on kiihtynyt, vaikka turvallisuusriskit ovat kasvaneet. Lähtöselvitys onnistuu 60 sekunnissa ja pystykioskissa voi kirjoittaa blogia. Ne meistä joilla rahaa ja oikeuksia kulkevat vaivattomasti maasta toiseen, osa jopa huvikseen ja unelmiaan toteuttaakseen. Kaikille eivät maamme rajat aukea: Suomi sallii hävettävän vähän pakolaista. Tänäkään vuonna minimaalinen 750 pakolaisen kiintiö ei edes täyty, kun ministeriössä ei löydetä tarpeeksi korkeatasoista hädänalaisjoukkoa. Tähän touhuun on tultava loppu, jo ihan Suomen oman edun takia, puhumattakaan humanitäärisistä perusteluista. Maamme tulee tarvitsemaan jokaisen työtätekevän ihmisen, joka suostuu Suomeen tulemaan. Tästä on lähdettävä. Mutta minä lähden nyt Tanskaan, perinteiden mukaan selvittelemään muutamia mätäpaiseita, oman siviilityöni osalta nyt tällä erää.

Neljäs päivä

Nyt, puolitoista tuntia ennen kansallisoopperan Tšaikovskin Jevgeni Oneginia ja Soile Isokosken Tatjanaa, tunnen syvää kiitollisuutta valtiotamme kohtaan kaikista niistä rahoista, jolla tätä taidemuotoa tuetaan. Ja samalla surua siitä, miten varmaan on, että taide on taas se pahnanpohjimmaisin keskustelun aihe, kun vaalikiihko nousee ja puolueiden valtataistelu todella aikaa. Aina löytyy jotain tärkeämpää, isompaa ja kiireellisempää edistettävää kuin taide ja kulttuuri, jotka kuitenkin ovat sitä elämän perusleipää, jota ilman emme ole ihmisiä. Surulliseksi vetää myös se, miten eri taidemuotoja arvostellaan niiden kustannusten mukaan. Ei taidetta niin voi arvioida. Toinen ilmaisumuoto nyt vain on kalliimpaa kuin toinen ja tarvitsee enemmän rahaa. Kysymys on aina arvostuksista. Jos pidämme taidetta elämän perusehtona, tuemme sen kaikkia muotoja katuteatterista oopperaan. Tärkeää on turvata pitkäjänteinen taiteen rahoitus, jotta taiteilijoiden elämä ei ole projektista toiseen säntäilyä, energian tuhlausta rahoituksen hamuamisen sieltä täältä.

Kolmas päivä

Tänään on luettu Hesaria, niin kuin kunnon sunnuntaikansalaisen kuuluu. Kannesta kanteen koko lehti, ja niin sitä internet-ihminenkin pysähtyy välillä painetun sanan ääreen, kun on sopivasti tuttu aihe. Tulevaisuudessa on työvoimapula, kerrottiin päivän sanassa. Vuoteen 2015 mennessä nykyisestä työvoimasta ennustetaan poistuvan työmarkkinoilta 670 000 työntekijää. Näin laskee työministeriö. Eli työntekijöistä kilpaillaan yhä enemmän eikä Suomi kuulu voittajiin ellei meno muutu. Työministeriö tahtoo hätistellä viimeisetkin työmarkkinoiden laitamilla lorvivat henkilöt tiukaksi työläisarmeijaksi, ja jos tilastopuhe ei tehoa, niin uhkaillaan. Ministeriön mukaan vuorottelu- ja hoitovapaiden "tarkoituksenmukaisuuttakin" olisi syytä pikaisesti arvioida.

Asia on vain niin, että me työntekijät olemme tuntevia ja tahtovia henkilöitä, joille myös työpaikkojen tulee olla kunnossa ennen kuin me niitä riemuiten täytämme. Työ on suomalaiselle tärkeää, mutta ei enää kaiken kustannuksella emmekä me tee työtä ainakaan täyttääksemme jonkun tilastoyksilön paikan. En tosiaankaan halua olla korvaamassa työmarkkinointa poistuvaa henkilöä no. 457 360, vaan tahdon tehdä työtä hyvin johdetussa, motivoivassa työpaikassa, jossa työllä on selkeät rajat ja tavoitteet, työsuhde on vakaa ja työtoverit mukavan stressittömiä. Vaalivälineeni Kai Ovaskainen sanoo asiasta seuraavaa "Työyhteisöjen ja yksittäisten työntekijöiden näkökulmasta työhyvinvointi on kilpailukyvyn perusta. Joustavuuden ja muutosvalmiuden vaatimukset eivät saa jyrätä perusasioita alleen. Työhyvinvointi perustuu turvalliseksi koettuun työsuhteeseen ja mahdollisuuteen kehittyä työn vaatimusten mukana."

Toivotan työministeriön työhyvinvoinnin jälki-istuntoon oppimaan, miten työntekijöitä tulevaisuuden työmarkkinoille houkutellaan.

Toinen päivä

Tässä vaiheessa vaaleja ylimääräistä riemastusta aiheuttavat lähes joka päiväiset uutiset uusista ehdokkaista, joita puolueet harkitun tipotellen julkistavat. Tämän aamun Hesari paljastaa, että Sdp:n sisäpiirin mukaan heidän Uudenmaan piirin uusi (ja, ah, niin epäyllättävä) ehdokas Tommy Tabermann tuo väriä puolueen osin harmaaseen ehdokaskaartiin. Justiinsa! Harmaahapsissa on tietysti eri sävyjä, mutta samaa suurten ikäluokkien eläköityvää äänimassaa Tabermann tavoittelee kuin nuo muutkin demarien harmaahapset. Ihan toista maailmaa edustaa Vihreän langan eilinen juttu Vihreisiin joukoittain liittyvistä nuorista. On tosi hienoa kuulua puolueeseen, jonka jäsenistä kolmasosa on nuoria. Ja vielä hienompaa on tietää, että alle 30-vuotiaista äänestäjistä yli 50 % voisi äänestää vihreitä. Tästä se lähtee! Tervetuloa tulevaisuus!

Ensimmäinen päivä

Tässä sitä nyt ollaan! Vaalihulluuteni pimeimpänä osoituksena lasken päiviä. Laskin ne ainakin kolme kertaa ja luultavasti osuin oikeaan. Tänään kai on 100 päivää vaaleihin. Ennen kuin 18.3.2007 valkenee, olen viettänyt iltoja ja viikonloppuja keskustellen ja väitellen, palellen tuulisilla kaduilla, ravaten rappukäytävissä ja palavereissa, tuijottaen tietokonetta, puhuen ja vakuuttaen. Ja niin kuin miksi? Koska penkkiurheilu ei koskaan ole riittänyt minulle. Maaliskuun valtakunnanotteluun on päästävä mukaan. Linkkilistasta oikealta löydät kisavälineeni, vihreän helsinkiläisen kansanedustajaehdokkaan Kai Ovaskaisen vaalisivut, joilta löytyy asiapuoli eli työhyvinvointi, talous, koulutus, seutuyhteistyö ja taidekasvatus. Minulle on langennut sitten se palveluspuoli. Vasemmalla sitten myös ehdokas, jos satutte törmäilemään.