12. päivä

Taide-lehti pilkotti illalla joulupostin joukosta eteisessäni. Uuden numeron teemana on melankolia, tuo temperamenteista vähiten minulle omin. Alakulo ja kaiken turhaksi kokeminen on kuitenkin niin syvällä kulttuurissamme, että tyypillisen melankolisen kuvaston kokee kauniiksi ja meditatiiviseksi toiminnan nainenkin. Kättä poskeensa nojaava herkkä nuorukainen, alas luotu katse ja ihmisen pienuus luonnon suuruuden edessä ovat kulttuurimme jaettua kuvastoa.

Melankolinen kuvasto pysäyttää juuri nyt, ehkä sen takia, että elämme niin konkreettisesti kuilun partaalla. Maailma on yhä arvaamattomampi, yhä selvemmäksi on tullut, että ihminen ei voi hallita luontoa. Siksi maisemamelankolian esi-isän Caspar David Friedrichin klassiset maalaukset ovat innoittaneet nykytulkintoihin.

Mm. kolme suomalaista valokuvaajaa on tarttunut Friedrichin tunnetuimpaan maalaukseen, jossa selin katsojaan kääntynyt mies hurmioituu henkeäsalpaavasta vuoristomaisemasta. Kysymys siitä, kuuluuko mies maisemaan vai ei, on kiehtova, koska siitä paljastuu meidän suhteemme luontoon. Katsommeko jotain mitä hallitsemme, jotain mihin kuulumme vai jotain mikä on meitä enemmän.

Elina Brotherus on kuvannut naisen miehen paikalle, naisen jonka asennossa on enemmän epävarmuutta kuin Friedrichin miehessä. Naisen hameen helma heilahtaa, ihminen ja luonto eivät ole täysin erillään. Susanna Majurin punaisiin pukeutunut nainen on liikkeessä maisemaan, kahlaa kohti kaukaisuutta. Kuolemaan vai kohti ymmärrystä? Annu Wileniuksen nainen seisoo selin, mutta hän ei ole yksin. Hänen jalkojensa juuressa on kuusentaimi, ele jolla hän antaa luonnolle jotain takaisin, vastinetta sille riistolle jota harjoitamme.