80. päivä

Pirauta poliitikolle, kehoittaa Taide-lehden päätoimittaja Arja Elovirta juuri ilmestyneessä pääkirjoituksessaan (Taide 1/07), joka käsittelee taiteilijan surkeaa asemaa.

Taiteilijat ovat köyhiä, työllä ei elä. Silti taide on tärkeää itsessään. Ja tähän dilemmaa ei tunnu löytyvän ratkaisua, vaikka kyse on puhtaasti ja pelkästään poliittisesta tahdosta.

Elovirta on käynyt seminaareissa, ensin TATUSOTU-seminaarissa, jossa puhuttiin taiteilijoiden ja tutkijoiden sosiaaliturvan räikeistä epäkohdista, ja sitten eduskunnan kuvataidekerhon tilaisuudessa, jossa myös pohdittiin samoja juttuja. Elovirta teki tilaisuuksissa hätkähdyttävän havainnon: kaikki poliitikot, jotka näissä tilaisuuksissa esiintyivät, olivat naisia.

Mistä tämä sukupuolirajoittuneisuus tulee? Keski-ikäiset naiset katsovat näyttelyt, käyvät teatterit ja lukevat kirjat. Kutsuvatko he vielä toisensa puhumaan keskenään taiteen rahoituksestakin? Vai mistä tämä kertoo?

Taiteella ei ole sukupuolta, vaikka toki yksittäisillä teoksilla sellainen on, usein vahvakin. Taiteen yhteiskunnallinen edistäminen ei myöskään saa olla sukupuolista, vaikka Elovirta on jo päätellyt, että kun kerran vain naiset seminaareissa taiteesta puhuvat, vain naista voi kulttuuri-ihminen äänestää.

Koska olen myös kulttuuri-ihminen (ja Elovirta vanhimpia ystäviäni, mikä lähdekriitikin takia on sanottava), puolustan miestä taiteen poliitikkona. Käytän esimerkkinä vaalivälinettäni Kai Ovaskaista. Ovaskaisen ajattelussa kulttuuripolitiikalla on aivan keskeinen osuus. Tämä on siis mahdollista, vaikka ehdokas on mies.

Ovaskaisen mielestä taide on arvokasta sellaisenaan, mutta sitä ei synny itsestään. Taiteilijalle kuuluisi toimeentulon perustaksi ja epävarmuuden turvaksi perustulo, niin kuin kaikille täysikäisille. Taiteen tukemiseen perustulo ei kuitenkaan riitä.

Näin Ovaskainen taiteesta: "Taide auttaa ihmisiä ilmaisemaan ja ymmärtämään itseään sekä jäsentämään paremmin todellisuutta. Tieteen tavoin taide myös auttaa näkemään asioita uudesta näkökulmasta sekä kyseenalaistamaan vanhoja tapoja ja pakottaa etsimään uusia ratkaisuja. Koska menestyksemme pohjautuu yhä enemmän uusiin ideoihin, olisi kulttuuri ja taide nostettava yhteiskunnassamme entistä selvemmin koulutuksen ja tieteen rinnalle."

Ja tiivistetysti Ovaskainen taiteen rahoituksesta: taiteen ja taide-insituutioiden rahoitus tulee olla pitkäjänteistä rahoitusta valtion budjetista, sitä ei saa jättään veikkausvarojen ja yksityisten ihmisten suhdanteiden mukaan vaihtelevien hyväntahtoisuuksien varaan. Taiteen rahoituksen lisääminen tuo myös tuloja, sillä esimerkiksi menestyvä elokuvatuotanto toisi valtiolle lisää tulo- ja arvonlisäveroja. Mutta ensin valtion pitää antaa taitelijoille enemmän rahaa taiteelliseen työskentelyyn ennen kuin takaisintuloutusta voi odottaa. Valtion kassanvartijoiden pitäisi oivaltaa humaanin elämänasenteen yksinkertainen perusta: kun annat, saat moninkertaisena takaisin.

Taiteen perusrahoituksen tulee olla vakaata, riittävää ja pitkäjänteistä. Siitä huolimatta innostuin aika tavalla Elovirran pääkirjoituksessaan esittämistä yksityisten taidehankintojen edistamiskeinoista. Kulttuurihankintojen verovähennysoikeus, no bad, vai mitä? Kotitalousvähennyksen laajentaminen teosostoihin, mainiota! Hmmm, minulla onkin monta tyhjää seinää, joita voisin rientää täyttämään kotitalousvähennyksen turvin. Kun olen ensin saanut kotitalousvähennyksellä tuetun remontin valmiiksi!