37. päivä

Kahvilassa tapasin sisustusarkkitehdin. Juttu siirtyi nopeasti maailmanmenon lyhytjänteisyyteen. Sisustusarkkitehti sisustaa kouluja, mm. minun entisen kouluni uuden upean rakennuksen. Siellä ovat kaikki asiat viimeisen päälle, uusi kun on. Sama homma toisessa koulussa, jota hän tekee. Opettajakaverit, jotka työskentelevät vanhoissa kouluissa, valittavat, että juuri mihinkään ei ole varaa, varsinkaan jos rehtori ei ole kunnon peluri, joka osaa junailla omalla koululle etuja.

Monessa virkahommassa on tämä sama meno. Useat ystäväni työskentelevät taide- ja museoalalla, jossa on ihan tyypillistä, että erilaisiin jänniin ja innovatiivisilta kuulostaviin projekteihin saa rahoitusta, mutta perustoiminnan pyörittäminen on yhä niukempaa.

Sivistyksemme vaatii perusrahaa, vuodesta toiseen jatkuvaa, varmaa rahoitusta, jolla voi tarjota pitkäjänteisesti oppia ja elämyksiä kansalaisille. Kaikki sivistys on hidasta, hiljaista ja vaatii aikaa. Sivistyspalvelut, joista nautimme, ovat syntyneet vain pitkäjänteisellä työllä. On tosi mahtavaa, että museon kahvilassa voi kohdata tutun arkkitehdin ja sen jälkeen siirtyä viereiseen kirjastoon kirjoittamaan ilmaiseksi blogia. Tämän takia kannattaa pitää ääntä julkisin varoin ylläpidetyn sivistyksen puolesta.