52. päivä

Eilen ystäväni väitöskaronkassa ehti jutella pitkästä aikaa tutkijakavereiden kanssa. Eräs ystävistäni kuulutti onnellisena, että hän tuntee itsensä taas ihmiseksi, kun saa ansiosidonnaista päivärahaa.

Siis täh? Näin on maailma tänään. Tämä yli nelikymppinen ystäväni on monen muun lailla aina ollut pätkätöissä ja maksanut säntillisesti ammattiyhdistysmaksunsa, jotta hänellä olisi sitten turva, jos työtä ei löydykään.

Kävi seuraavasti: määräaikainen työsuhde loppui, mutta tarjolla on vajaan puolen vuoden apuraha kiinnostavaan kirjaprojektiin. Toimelias kaveri tietysti otti homman ja oli vielä ylpeä, kun sai tämän alansa pioneerihankkeen tehtäväkseen. Apuraha luonnollisesti loppui ennen kuin kirja oli valmis ja ystävä haki työttömyyskorvausta. Tulos: ei mitään korvauksia, nainenhan on selvä yrittäjä, joka työllistyy kirjaprojektissa. Yksinhuoltaja putosi tyhjän päälle kahden lapsensa kanssa. Karmeinta oli henkinen nöyryytys. Se että hänen täytyi anoa ja perustella ja selvittää koko elämänsä saadakseen leipää lapsilleen.

Tätä on suomalainen turvaverkko, joka perustuu siihen, että ihmisellä on vakituinen työsuhde. Ja jos tuo työsuhde koskaan katkeaa, älä ikinä ota vastaa mitään epämääräistä. Sitä saat katua.

Näin ei kuulu olla. Jokaiselle suomalaiselle kuuluu perusturva, jota me vihreät sanomme perustuloksi. Sen saisi jokainen elämäntilanteeseen katsomatta, ilman mitään selittelyjä. Perustulon lisäksi jokainen lisätyö kannattaa ottaa vastaan, koska työtä tekemällä ei menettäisi perusturvaansa. Sellaisessa maailmassa tutkimustakin voisi tehdä. Humanistisen alan tutkijantyöllä ei ole mitään tekemistä yrittäjyyden kanssa. Humanisti on sivistyksen palveluksessa eikä hänen tutkimustuloksiaan voi mitata ebit-prosenteilla.